Syksyn ja talven tarjous – 7 päivää odotusta

Harkitse nyt kylmästi, Tellu! ujeltaa Rurik hädissään. — Ei tehdä nyt puolinaisia ratkaisuja. Sokeriahan aina tarvitaan!

Yhdeksänkymmentä kiloa! sanoo Tellu kylmä­verisesti ja irvistää Rurikille alaleuan hampaat ylähuulen päällä.

Aivan miten tahdot, sanoo Hamsteri nenäänsä niiskauttaen. — Mutta ehkäpä haluat rauhassa tutkia varusluetteloa. Sillä aikaa menemme Rurikin kanssa tarkastelemaan kellaria ja aittaa.

Tulkaa sitten kantamaan hillopurkkeja kella­riin, pyytää Tellu ja huudahtaa vielä:

Hamsteri! Tämä on oikein hyvä lista, oikein hyvä. Pidän siitä. Ymmärräthän silti, että tahdon suhtautua erinäisiin tarvikkeisiin arvostellen. Minä olen näes 7 päivää tarjous hullu perheenemäntä.

Sehän on selvää! sanoo Hamsteri reippaasti.

Onhan selvää! toistaa hajamielinen Rurik.

Kun miehet ovat menneet, alkaa Tellu lauleskella. Hän aavistaa, että syksystä ja talvesta tulee kenties hyvinkin hauska, ja siksi hän on iloinen. Hän melkein näkee nuo kaksi miekkosta turkiksiin pukeutuneina kiipeilemässä paaluaittaan ja ties minne hullutuksiin. Ja että toinen heistä on Rurik, innokkaasti höpöttävä Rurik, se tuntuu Tellusta jännittävältä.

cellar

– Tämähän on aika tilava kellari, tunnustaa Hamsteri.

– Kyllä tänne tavaraa mahtuu, sanoo Rurik.

He suunnittelevat yksityiskohtaisesti, mitä elintar­vikkeita pannaan mihinkin hyllylle tai laariin. Kella­rissa on jokseenkin uudet hyllyt ja tilava laari, jota ei ole kertaakaan käytetty, koska tehtailijan leski on kuluttanut erikoisen vähän juurikasveja.

– Ajattelehan, Rurik, miten komeaa tästä tulee, sanoo Hamsteri. — Kuvittele mielessäsi nämä pitkät hyllyt täyteen kaikenlaisia herkkuja ja laarin isompi osa perunoiden peittämäksi ja pienempi lokero kuk­kuroilleen lanttuja, porkkanoita ja punajuuria.

– Minä näen ne jo! sanoo Rurik. — Talvella käyn melkein 7 päivää viikossa niitä tarjous juttuja katsomassa ja lasken, ettei mikään lopu yllättäen.

– Oikein! huudahtaa Hamsteri. — Vaikka miten mielen myrskyt raivoavat ja vaikka kuinka olisit allapäin, kuomaseni, niin tule silloin tänne, vedä henkeesi lantuntuoksua tai kurkista suolakurkkupurkkiin, ja kas ihmettä, mielesi tyyntyy ja rauhaisa, har­ras lämpö täyttää olemuksesi.

– Hjoo! Ja sitten minä otan mukaani ananaspurkin ja vien sen Raisalle, Nikulle ja Nakulle. Jos ne ei jaksa kaikkea syödä, niin me Tellun kanssa popsi­taan loput! Ja ulkona myrskyää ainakin 7 päivää ja lumi pölisee.

– Mutta turvallisessa pesässäsi sinä nautit läm­möstä ja varmuudesta, sanoo Hamsteri lämpimästi.

He nousevat ylös kierreportaat ja menevät aitalle. Mutta siellä odottaa Hamsteria epämiellyttävä yllä­tys. Aitta on näet kovin siisti. Se on viihtyisä, asut­tavaksi rakennettu huone, ilmeisesti siinä mielessä, että tehtailijan leski voisi siellä viettää kesäöitä ”pikku pöksyläisensä” kanssa, kunhan ensin löytää tämän maailman turuilta. Ikkunoissa on hempeät verhot ja kalustus on kauttaaltaan valkeata. Sängyn päätyyn on maalattu kyyhkysiä tarjous maalilla. Kauniit punahonkaiset sei­nät ovat tahrattomat.

– Tätä minä en olisi odottanut, valittaa Hamsteri.

– Kuinka näille seinille voi nostaa kokonaisia pal­vattuja lampaanruhoja. Mihin tänne voi asetella jää­tyneitä siikoja ja järvitaimenia? Missä riiputetaan teeriä?

Tarinoita käpylästä

Vanha Käpylä eli Etumetsä eli nykyisin Metsälä sijait­si junanradan pohjoispuolella Tuusulantien varrella, kun taas varsinainen Käpylä oli radan eteläpuolella.

Nelihenkinen perheemme asui vuokralaisena suuren omakotitalon yläkerrassa keittiön ja huoneen asunnossa. Vanhassa Käpylässä oli pääasiassa oma­kotitaloja ja niiden joukossa vain muutama pieneh­kö kerrostalo.

Naapuristossa vilisteli runsaasti lapsia, joten ka­vereita löytyi. Jokaisen pikkukundin välttämättömiin varusteisiin kuului puukko, sillä leikeissä ja peleissä tarvittavat välineet veisteltiin itse. Yksi kavereista omisti Ilmari Jäämaan kirjoittaman Nuorten kokeilijain ja keksijäin kirjan, joka oli kovassa käytössä. Minäkin pystyin jo varsin pienenä sen oppien mu­kaan tekemään alkeellisen sähkömoottorin. Myö­hemmin taito pääsi unohtumaan. Muuten pikku­poikien harrastustoiminta oli laaja-alaista. Yleensä johonkin asiaan innostuttiin muutamaksi kuukau­deksi: postimerkkien tai tulitikkulaatikoiden etiket­tien keräämiseen, Sakkipeliin, lennokkien rakente­luun, lintujen tarkkailuun, erilaisiin urheilulajeihin…

Mutta ei elämä sentään pelkkää onnea ja rauhaa ollut. Vihollislaumat ympäröivät meitä joka puolella.

Junanradan toisella puolella vaanivat käpyläläiset eli käbisläiset, Tuusulantien takana Oulunkylän jengi eli ogelilaiset ja selustassa Maunula aloitteli kasvu­aan sotilaalliseksi suurvallaksi. Vallitsi jatkuva taiste­lutilanne.

Varsinaisia jengitappeluita kävivät isot pojat, mutta me alle kymmenvuotiaat olimme apuna. Mei­tä sanottiin ”karjaksi” — en vieläkään tiedä, mistä syystä; ehkä se oli jonkinlainen lauma-sanan vasti­ne. Kaikilla jengeillä oli asuma-alueiden välisissä puistikoissa tai jättömailla tukikohtia, joissa pidettiin leirejä. Vihollisen leirien hävittäminen oli sotilaalli­sen toiminnan päämäärä.

Meidän pikkukundien jännittävin tehtävä oli mennä soittamaan suuta vihollisleirin lähelle, kun­nes meitä lähdettiin ajamaan takaa. Silloin isot kun­dit iskivät väijytyksestä. Verta saattoi vuotaa, mustel­mia ja kuhmuja tulla, mutta maassa makaavaa ei potkittu, sillä hänet laskettiin luovuttajaksi. Peli oli reilua, kuten minun ikäluokkani jengitappeluiden veteraanit pitävät tapanaan muistuttaa.

Toiminta oli hyvin organisoitua. Meidän jengim- me sotaharjoitukset pidettiin Taivaskallion hylätyissä ilmatorjuntabunkkereissa, joista vain pari vuotta ai­emmin oli puolustettu Helsinkiä Neuvostoliiton pommituksia vastaan. Harjoitukset olivat varsin to­dentuntuisia. Kaksi isoa kundia valitsi vuoron pe­rään omalle puolelleen taistelijoita. Kun porukka oli jaettu, annettiin hetki aikaa täyttää taskut kivillä. Sit­ten aloitettiin. Aseina olivat pääasiassa ritsat, mutta myös nyrkkejä käytettiin lähitaistelussa. Näissä harjoituksissakin tuli kolhuja, mutta en muista mitään sen vakavampaa sattuneen.

Kohdalleni tuli kova paikka, kun perheemme sai oman asunnon Käpylän Olympiakylästä. Muutto oli edessä ja vain aristellen kerroin siitä kavereille. Jen­gin johtaja, korkean 14 vuoden iän saavuttanut Teukka kutsui porukan koolle ja ilmoitti sille minun muuttavan vihollisalueelle. Hän piti muuttoani ikä­vänä juttuna, sillä hänen sanojensa mukaan olin ’’varsin lupaava pikkukundi”.

Jouduin vannomaan pysyväni puolueettomana, kun vanhan ja uuden asuinpaikkani jengit iskevät yhteen. Itsekseni murehdin, miten sellainen olisi mahdollista.

Ongelma ratkesi helposti, sillä uusi kotimme oli niin kaukana toisella puolella Käpylää, ettei siellä oltu ikinä kuultukaan Vanhan Käpylän eli Etumetsän jen­gistä. Siellä asuvilla kavereilla oli omat vihollisensa: Mäkelänkadun toisella puolen sijainneiden suurperheisten talojen asukkaat eli persialaiset eli persikset.

Puolueettomuuslupaukseni ei koskenut heidän kanssaan tappelemista.

Entä jos sittenkin?

OSLO – Olen toiminut sovittelijana ja rauhantekijänä jo lapsuudestani lähtien, kertoi Nobelin rauhanpal­kinnon saaja Juhani Mäkelä kansainväliselle lehdis­tölle juhlallisen palkintoseremonian jälkeen Norjan suurkäräjien tiloissa.

-Pikkupoikana kauhistuin sitä väkivaltaa, jota näin ympärilläni. Poikajengit kävivät toistensa kimp­- puun. Tappeluita syntyi jatkuvasti. Toisten kaupun­ginosien pojat koettiin automaattisesti vihollisiksi. Kauheinta oli, että lasten vanhemmat pitivät tällaista käyttäytymistä pikkupoikien normaaliin elämään kuuluvana asiana.

-Itse en voinut hyväksyä poikien välisiä tappe­luita. Yritin mennä väliin ja sovitella. Seurauksena oli, että molemmat osapuolet kävivät minun kimp­puuni. Yritin puhua jengien johtajille, että he tekisi­vät rauhan toistensa kanssa ja keskittäisivät voiman­sa yhteisiin hyviin harrastuksiin. Sain selkääni. Myös lasten vanhemmille koetin selittää, että tuollaisella menolla heidän jälkeläisistään kasvaa sotaisia ja ag­gressiivisia aikuisia, ja maailmanrauha jää jälleen yh­den sukupolven ajaksi pelkäksi haaveeksi. Vanhem­mat kielsivät lapsiaan leikkimästä kanssani.

-Minua ruvettiin pitämään poikkeavana ja syrji­mään. Minusta tuli hyvin yksinäinen. Omissa olois­sani eläen ryhdyin kehittelemään ajatuksia pysyväs­tä rauhasta ja ihmisten veljeydestä. Sitä ajatustyötä olen jatkanut koko elämäni.

-Lapsuuden kokemukset ovat siis peruslähtö­kohta sille, että vuosikymmenien kuluessa olen ke­hittänyt Pysyvän Maailmanrauhan Teorian. Tunnen nöyrää iloa siitä tunnustuksesta, minkä Norjan suur­käräjät on nyt minulle ja teorialleni antanut Nobelin rauhanpalkinnon muodossa. Tunnen iloa myös siitä, että kansakuntien johtajat ovat niin yksimielisesti il­maisseet halunsa ryhtyä noudattamaan neuvojani.

Uskonnollisuus kirjallisuudessa

Kovin uskonnolliseksi ihmiseksi en itseäni voi ke­hua, tuskinpa lainkaan uskonnolliseksi. Mutta yhtä uskonnollissävytteistä järjestöä muistelen tyytyväisenä, nimittäin Nuorten Miesten Kristillistä Yhdistystä eli NMKY:tä eli Kristikaa eli Namikaa.

Kristikalla oli monipuolista toimintaa pohjoisissa kaupunginosissa. Muiden lähikulmien kavereitten kanssa jouduin sen piiriin jo ennen kouluikää. Oli kerhoiltoja, askartelua ja urheilua. Käpylän Kristikaa veti Altsi eli Allan Liukko. Hän oli parhaimmillaan kertoessaan kynttilänvalossa jänniä seikkailujuttuja Amazonin viidakoista. Muistikuvieni mukaan hän muistutti ulkonäöltään Alfred Hitchcockia.

Vielä lähes teini-ikäisenä pelailin koripalloa Kä­pylän Kristikassa ja taisimmepa kerran voittaa B-juniorien Helsingin piirinmestaruudenkin. Taitoni ja pituuteni eivät oikein riittäneet mestarikoripalloilijaksi, mutta joukossa oli kiva pyöriä.

Aivan pikkukundina olin huipputason reikäkorttikerääjä.

NMKY keräsi rahaa toimintaansa ja me nuoret jäsenet teimme kenttätyön. Kiersimme talosta ta­loon. Soitimme ovikelloa. Jos joku tuli avaamaan, kumarsimme syvään ja sanoimme:

-Olisiko täti (tai setä) hyvä ja avustaisi kristillis­tä poikatyötä.

Jos täti tai setä antoi rahaa, pistimme nuppineu­lalla reiän keräyskorttiin, jossa oli eri summille mer­kittyjä pieniä ruutuja. Keräyksen loputtua tilitettiin reikien osoittama summa rahaa. Muistaakseni kerää­jä sai palkkiokseen kymmenen prosenttia kokonais­määrästä.

Osoittauduin hyväksi kerääjäksi, mikä johtui osittain ahkeruudestani. Minusta oli mukava kierrel­lä kaupungilla ja opin tuntemaan hyvin Helsingin kadut ja rappukäytävät. Siitä oli suurta hyötyä myö­hemmällä kukkakaupan lähetin ja sähkösanomalähetin urallani.

Toisaalta menestykseni reikäkorttikerääjänä joh­tui aika paljon myös yksinkertaisuudestani. Nokke­lammat pojat ymmärsivät pistää nuppineulan valmii­seen reikään, jolloin heidän ei tarvinnut tilittää kuin pieni osa rahoista. Minä merkitsin tunnollisesti kaik­ki lahjoitukset ja sain mainetta hyvänä kerääjänä, mutta muut saivat paremmat ansiot.

Kohosin Helsingin viiden parhaan reikäkorttikerääjän joukkoon. Joku NMKY:n johtaja oli syystä tai toisesta ideoinut meille nerokkaan palkinnon: tutus­tumiskäynnin Sörnäisten vankilaan. Se tuntui upeal­ta.

Sunnuntaina me huippukerääjät kokoonnuimme Sturenkadun ja Mäkelänkadun kulmaan. Kristikan toimintaan osallistunut vanginvartija tuli viemään meitä tutustumiskäynnille. Hän katsoi minua ja ky­syi:

-Kuinka vanha sinä olet?

-Seitsemän vuotta.

-Kuule, sinä taidat olla liian nuori vankilakäyntiin. Tässä on sinulle leffarahat.

Muut lähtivät vankilaan, minä jäin yksin kadun­kulmaan. Pettymys oli niin suuri, että itkuhan siitä tuli. Lisäksi läheisen elokuvateatterin päivänäytös oli loppuunmyyty. Siellä olisi mennyt jännä lännenleffa.

Entä jos sittenkin?

Sturenkadun ja Mäkelänkadun kulmassa NMKY:n toimintaan osallistunut vanginvartija katsoi minua ja kysyi:

-Kuinka vanha sinä olet?

-Seitsemän vuotta.

-No niin, pidä silmäsi auki vankilassa, poika. Sinulla on siellä paljon opittavaa.

Tutustuminen Sörnäisten vankilaan oli minulle huikaiseva elämys. Se antoi suunnan elämälleni.

criminal-book-9781Katselin silmät suurina vankeja, noita kovakat- seisia, karskeja ja kylmiä miehiä – rikollisia. En pu­hunut kenellekään, mutta halusin tulla heidän kal­taisekseen.

Päätin ruveta mestaririkolliseksi.

Jo seuraavalla viikolla aloitin koulussa lunttaa­misen. Koska kansakoulun ensimmäisellä luokalla ei yleensä vielä luntata, opettaja ei osannut epäillä mitään, vaan antoi minulle hyviä numeroita. Se vah­visti uskoani rikolliseen toimintaan. Vedin myös tyt­töjä letistä ja nipistelin heitä peffasta. Kun he kantelivat opettajalle, kiistin kaiken ja syytin tyttöjä vääristä ilmiannoista ja kunnianloukkauksesta. Vaadin asianajajaa paikalle. Opettaja uskoi syyttömyyteeni.

Tästä rikollinen urani lähti liikkeelle. Ryhdyin näpistelemään makkaran- ja juustonpaloja luokkato­vereitteni eväsvoileipien päältä ruokatunnilla. Poltin salaa tupakkaa, jonka hankin laittomin keinoin. Ki­vitin katulamppuja rikki. Kävin omenavarkaissa. Kiistin julkisesti joulupukin olemassaolon. Jätin maksamatta raitiovaunuissa ja livahdin ilmaiseksi ur­heilukilpailuihin. Ylitin häikäilemättä kirjaston kirjo­jen sallitun lainausajan.

Tuo kaikki saattaa tuntua melko vähäiseltä, mut­ta se oli hyvää harjoittelua tulevaa mestaririkollisen uraani varten.

Kun vartuin, varastelin ensin polkupyöriä, sitten moottoripyöriä ja lopulta autoja ja raitiovaunuja. Tein onnistuneita pankkiryöstöjä. Lisäksi toimin palkkamurhaajana, parittajana, veronkiertäjänä ja kapinallisena. Otin panttivankeja, pesin rahaa, kaappasin lentokoneita, lahjoin virkamiehiä ja johtavia poliitikkoja sekä rikoin liikennesääntöjä. Johdin kansainvälisiä rikollisliigoja kovalla kädellä. Olin alamaailman kuningas, gangsterien gangsteri, kum­misetien kummisetä.

Siinä ne vuodet vierivät rikoksia tehdessä. Minua ei koskaan saatu kiinni yhdestäkään tekosestani. Nyt olen vetäytynyt syrjään ja elän arvostettuna ja rikkaana vanhana miehenä.

Täytyy myöntää, että näin vanhemmiten oma­tunto on ruvennut hieman vaivaamaan. Joskus unet­tomina öinä mietin, teinkö kauan sitten lapsuudes­sani oikean uravalinnan.

Olisiko elämäni ollut toisenlainen, ellen olisi ol­lut NMKY:n reikäkorttikerääjänä niin hyvä ja rehelli­nen, päässyt palkinnoksi tutustumiskierrokselle van­kilaan — aivan liian nuorena – ja saanut sieltä huonoja vaikutteita?

Kukapa tietää.